Tietotekniikkaa - naamoja

Jäi eilinen kokonaan väliin, kun sain kaupasta haettua oman kopion Applen iLife-ohjelmasta. Kyseessähän on sellainen joka kodin työkalupakki mediaelämään. Se mikä hommasta teki mielenkiintoisen oli iPhoton kasvojentunnistus.

Homma menee hyvin yksinkertaisesti näin: Ensimmäisessä vaiheessa ohjelma yrittää tunnistaa kuvista naamoja. Tämän jälkeen käyttäjä esittelee ohjelmalle jonkin kuvissa esiintyvän henkilön nimen (eli ohjelma näyttää pärstän ruudussa ja käyttäjä kirjoittaa vaikkapa Matti). Kun käyttäjä on tunnistanut henkilön, esittelee ohjelma n+1 eri kuvaa, joissa mahdollisesti esiintyy tuo sama pärstä. Käyttäjä voi sitten opettaa ohjelmaa napsuttelemalla "kyllä" tai "ei" eri kuvien kohdalla. Myöhemmin kuvia voi selailla henkilöittäin ja nimien pitäisi siirtyä myös lärvikirjan kuviin.

Hauskaa tuosta tekee sen, että kasvojentunnistus oikeasti toimii - tiettyjen naamojen kohdalla. Jotkin henkilöt löytyvät nurkkien varjoista tärähtäneistäkin kuvista lähes 100% varmuudella. Toisia taas (kuten anoppia) tuo ei löydä kuvista sitten millään. Samalla voi todentaa eri ihmisien samannäköisyyden: sisarukset tuntuivat menevän helposti sekaisin, mutta harvemmin sisarusten sekaan eksyi ei-sukulaisia. Toisaalta ohjelman kannalta yhdennäköisyys voi yksisuuntaista. Jostain syystä B esiintyi useammin A:n tunnistuskuvissa kuin A B:n vastaavissa. Ehkä B:stä löytyi joku helposti tunnistettava piirre.

Ihan kiva idea.

Tietotekniikkaa

Päätin uteliaisuuttani kokeilla Windows7:n betaversiota (sen saa ladattua ilmaiseksi Microsoftin sivuilta). 64-bittinen versio, jonka pitäisi toimia myös macbookini virtuaalikoneessa, on kohtuullisen kookas (yli 3 gigatavua). Ajan, resurssien ja vaivojeni säästämiseksi latailin tiedoston jo päivällä ja ajatus oli siirtää se "nätisti" kotikoneelle käyttäen USB-tikkua. Ajatukseksi tuo jäikin...

Ensimmäinen ongelma tuli tikun FAT32-tiedostojärjestelmästä, jonka rajoittama tiedostojen maksimipituus on ikävästi pienempi kuin win7:n asennusimagen koko. FAT32 taas on oletuksena noissa tikuissa, koska se on ainoa tiedostojärjestelmä, joka toimii suhteellisen luotettavasti eri järjestelmissä.

Tiedostojärjestelmää vaihtamaan... ja vastaan tuli seuraava ongelma: Windows-koneella, johon ei ole ylläpito-oikeuksia, ei pahemmin formatoida tikkua mihinkään uuteen muotoon (ja muut koneet taas eivät saa tuonne mitään windowsin ymmärtämää FATtia parempaa muotoa). Lainakoneella format-dialogi antoi valita vain FAT32-muodon - sen pidemmälle en enää viitsinyt jatkaa tällä tiellä.

7z (pakkausmuoto) osaa jakaa pakatun tiedoston useaan palaan, joten tällä sain kierrettyä pituusrajoituksen. Eipä siis muuta, pakkaus käyntiin ja tikku täyteen bittejä (ja 7z-ohjelman OS X-versio bittien purkamista varten).

Kotona odotti sitten vähemmän miellyttävä yllätys: teki niin tai näin, aina eteen tuli CRC virhe. Jopa virtuaaliwinkkarissa ajettu 7z-versio ei tuonut helpotusta asiaan. Jouduinpa siis kuitenkin aloittamaan windowsin latauksen hitaammalla yhteydellä ja päivällä tekemäni tappelu oli aivan turhaa.

Voi tätä tietotekniikan ihanuutta...

Elämää numeroina

Takaisin sorvin ääreen...

Lehdissä oli puhetta nykyihmisten (ilmeisesti vanhojen sellaisten) huonosta kunnosta ja siitä, kuinka kuuden tunnin työpäivä olisi lähellä kestokyvyn maksimia. Tuota aasinsiltaa pitkin lampsin pohtimaan, kuinka paljon aikaa menee mihinkin - eli ollaanko vielä Pohjantähden orjayhteiskunnassa vai onko työläisellä omaakin aikaa. Tästä äkkiä sitten väsäämään taulukkolaskennalla eri ajankäyttötunteja ja käppyröitä piirtelemään.

Tein muutaman radikaalin yksinkertaistuksen:

• vuoden pituus on 52 viikkoa
• nukkumiseen menee eri aikoina eri tuntimäärä, mutta periaatteessa työikäinen nukkuu kaavion mukaan kolmanneksen vuorokaudesta, lapsi ja vanhus enemmän
  
• esikoulua ei käydä tai esikoulu on laskettu "omaan aikaan"
  
• koulupäivän pituus iän mukaan (20-36), kouluviikkoja 38
• työelämä alkaa 23 vuotiaana, sitä ennen koulua ja kesätöitä (16-18v: 20 h ja muuten 30 h viikossa, nuorena 4 viikkoa, myöhemmin 8 viikkoa)
  
• työpäivän pituus 38,5 ja viikkoja 46 - työikäisenä ei käydä koulua
  
• eläkkeelle 60-vuotiaana, kansalaisopistoa muutama tunti viikossa

Luonnollisesti käppyrästä tuli yksinkertaistusten vuoksi vain suuntaa-antava. Toisaalta eri ihmisten käyttäytyminen vaihtelee yksinkertaistuksia enemmän, joten mitään jokaiselle tarkkaa tuosta on muutenkin mahdotonta saada. Vaihtelua aiheuttaa lisäksi akateemisten alojen työn ja vapaa-ajan täydellinen sekoittuminen (töitä viedään kotiin, palkattomat ylityöt, matka-ajat) sekä opiskeluajan pituuden riippuminen koulutuksesta.

Ensimmäinen käyrä kertoo eri asioiden suhteellisen osuuden vuodessa. Toinen käppyrä kuvaa kumulatiivisen summan osuuden elämän alusta loppuun. Kaavio siis kertoo, kuinka paljon (suhteellisesti) on koko elämänsä aikana tuhlannut aikaansa tiettyyn asiaan. Esimerkiksi 60-vuotiaana kuollut käytti elämästään 37 % nukkumiseen, 13 % työntekoon ja mitättömät 3,5 % kouluun. Vastaavat luvut 30-vuotiaana ovat 40%, 5% ja 7%.

Mielenkiintoista ja yllättävää. Omaa aikaa näyttää kuitenkin (kaikesta kiireestä huolimatta) kertyvän 47 % vuodessa - arkipäivisin tosin vain 33%. Toki tuosta "omasta" ajasta täytyy vähentää kaikki ylimääräinen, kuten työmatkoihin kuluva aika.

Välillä vähemmän teknistä

Kälyni päätyi tyttövauvan äidiksi yöllä. Pillipiipari toivottaa onnea uudelle vauvalle ja lapsiperheelle!

Arkistojen kätköistä

Aikaisemmin pohdin sähköpostien yhteydessä tietojen säilyvyyttä. Wanhat sähköpostini (tai se osa niistä, jotka vielä helposti löysin) olivat onnekseni tekstimuotoisia ja erillisen ylläpidon alaisia, joten niiden tuhoaminen olisi vaatinut aktiivisia toimia (DELETE). Entäpä muu elämän aikana kertynyt materiaali?

Valokuvien säilytystarve on helposti perusteltavissa. Tällä hetkellä minulla on iPhotossa lähes 13 3oo kuvaa, osa jälkikäsiteltyjä,  osa raakileina. Lisäksi eri muodoissa olevia, aikoinaan ottamiani kuvia on varmasti satoja - jossain. Käsittelyn kannalta helpointa on luonnollisesti pitää kuvat yhdessä paikassa sähköisessä muodossa, mutta jatkon kannalta tämä ei lupaa hyvää. Kaikki on hyvin, kunnes vaihdan käytettävää ohjelmaa, konetta tai levyrikko syö kuvani. Ohjelman vaihto pahimmassa tapauksessa hävittää sen vähäisen metatiedon, mitä olen saanut syötettyä ohjelman tietokantaan. Näin kävi siirtyessäni iPhoton käyttäjäksi. Onneksi osan tiedoista saa nykyään upotettu kuviin mukaan, jolloin ne säilyvät (lähes?) yhtä kauan kuin kuvatiedostotkin. 

Kuvien säilytykseen pysyvin tapa on edelleen jo valokuvauksen alkuajoista tuttu fyysinen muoto. Järkevä säilyttäjä, mitä en ikäväkseni kyllä ole, tekisi/teettäisi jokaisen tärkeän tapahtuman jälkeen hyvillä tekstikommenteilla varustetun kirjan valokuvineen ja lisäksi tallentaisi kuvat erikseen eri tallennusmuotoihin vaikkapa parille eri levylle. Näin kuvat säilyisivät isältä pojalle edes jossain katseltavassa muodossa. Tosin albumi- ja levykasan arkistointi on kokonaan oma ongelmansa...

Valokuvat ovat vielä helppo tapaus kotivideoihin verrattuna. Siinä, missä kaitafilmit näkyvät kunnes viimeinen yhteensopiva projektori/skanneri on kuopattu, on oikean videoformaatin valitseminen vaikeaa. Ja tämä oli vasta näyttämistä varten. Säilytys on vielä huomattavasti haastavampi tapaus. Yksi tunti DV-raakamateriaalia vaatii useita gigatavuja levytilaa, joka pitäisi säilyttää jossain - mieluiten useampana kopiona. Toki valmis elokuva mahtuu yhdelle DVD:lle, mutta leikatun ja pakatun materiaalin jälkikäsittely on käytännössä mahdotonta tai ainakin järjetöntä. Ja DVD ei välttämättä ole enää se paras ja ainoa muoto HD-kameroiden yleistyessä. VHS-kasettihan on jo lähes sukupuuttoon kuollut muinaismuisto.

Gigatavuluokan levynkulutuksen lisäksi videon ongelmaksi tulee itse projektitiedosto. Siinä, missä otettu kuva on kuva vaikka voissa paistaisi, vaatii video leikkausta, tilasiirtymiä, tekstityksiä, lisä-ääniä ja sen sellaisia. Tämän tiedon tallentamiseen ei taida olla kovinkaan standardimuotoista tapaa, joten jälkikäsittelyn muokattavuus tulevaisuudessa on pitkälti ohjelmavalinnoista kiinni. Sama ongelma tuntuu ikävä kyllä nostavan päätä myös RAW-valokuvien käsittelyssä. Lopputuloksen saa kyllä talteen, samoin alkuperäisen lähteen, mutta siirtymä lähteestä lopputulokseen voi olla hyvin hankala säilyttää luotettavasti.

Näkyvien kohteiden lisäksi on tallennettavan tietysti erilaiset äänet (ääniviestit, musiikki ja sellaiset). Näiden kohdalla kannattanee toimia nopeasti, sillä suurin osa on edelleen tallessa C-kasetilla. Tilanne on hiukan vakavampi, jos tallenne onkin kelanauhalla. Toimivia kelanauhureita ei pahemmin kotitalouksilla taida olla, lähimmät löytynevät vielä hetken aikaa kouluista. Vaan mikä sitten olisi optimaalinen säilytysmuoto? Elämänsä ehtoota elävä CD-levy? Data-tiedosto?

Ehkä on vain kylmästi hyväksyttävä, ettei kaikkea elämänsä aikana tapahtunutta voi raahata mukanansa lopun elämää. Toisaalta usein historian arvon ymmärtää vasta jälkikäteen, silloin kun asialle ei enää voi tehdä mitään. Mennyttä, mikä mennyttä.

Kalustajan onni

Pääsin jälleen tutustumaan nykykalusteiden ihanuuteen kokoamalla 5-laatikkoisen lipaston. Koska elämässä pitää olla haasteita (ainakin virallisesti, tuskin kukaan niitä oikeasti kaipaa), ei ko. kaluste ollut mikään Sotkan halpa liimatappiviritys vaan ihan ruuveilla koottava malli. Kun koskaan aikaisemmin en ole mitään tarkkaa kirjanpitoa asiasta tehnyt, keräsin numeerista aineistoa siitä, mitä tuollainen hökötys pitää oikeasti sisällään.

Värkkiä sai rakentaa 2 tuntia ja 15 minuuttia (suurinpiirtein). Tuona aikana piti vääntää yhteensä 108 ruuvia ja iskeä 14 puutappia. Lisäksi vasaraakin sai käyttää: saldoksi tuli epämääräinen läjä nauloja ja yksi peukalo. Kokoamisohjeen mukaan nauloja olisi ollut varattuna 50 kpl, mutta totuuden nimissä on sanottava, ettei tuota määrää olisi saanut järkevästi mahtumaan takapaneliin. Puuta meni 5 kpl/laatikko+6 kpl kehikkoon.

Noh, tulipahan väännettyä ja leikittyä fyysisen työn tekijää. Ei ollut ruoho vihreämpää aidan tuolla puolen...

Kulutustavara vai kestohyödyke?

Nykyään on muotia valittaa erilaisten elektronisten laitteiden surkean lyhyestä kestoiästä. Aloin pohtimaan asiaa tarkemmin ja laskemaan omien kilkuttimieni ikää.

Vanhimpana aktiivikäytössäni (tai no, aktiivi ja aktiivi, käytössäni kuitenkin) viihde-elektroniikasta on Marantzin kasettidekki, vuodelta -90. Videot ovat taas vuodelta -01, Sonyn vahvistin -02 ja DVD-soitin -04. Vanhimman ikä on siis lähes 20 vuotta, nuorimmankin kohta viisi, mutta silti kaikki nuo toimivat yhteen. Ei kovinkaan kulutustavaraa. Tallentava digiboksi on suhteellisen tuore tapaus, vasta parin vuoden ikäinen, joten sen kestosta en osaa sanoa mitään.

Vanhat töllöt ovat yllättävän kestäviä: Perheemme aikaisempi TV (erikoistarjous, hinta taisi olla n. 900 mk) myytiin keväällä toimivana n. 9 vuoden ikäisenä, sitä edellinen (-93) on myöskin edelleen toimiva, samoin kuin aikoinaan tietokoneen näytöksi hankittu väri-TV (-84?). Kuvaahan noista ei ilman digiboksia pahemmin näy.

Tietokoneita perheessämme on useita, joista vanhin on koottu joulukuussa 2004. Kovin käyttökelpoinen se on vieläkin yli neljän vuoden iässä. Päivittäisessä käytössäni oleva iPod 5G täytti marraskuussa 3 vuotta ja edelleen varsin hyvin toimiva, lapsille siirretty shuffle taas on yli 4 vuotta vanha. Kännyköistä on oikeasti hajonnut ainoastaan yksi (ensimmäinen tuli taloon 1995), Ericsson GA628 - se yksirivinen. Kestäviä kapistuksia nuokin.

Toki mukaan on mahtunut muutama vähemmän kestävä tapaus. Citymarketista ostettu kohtalaisen halpa DVD-soitin alkoi temppuilemaan heti takuuajan jälkeen ja Lacien NAS-levystä on reilusti alle kahden vuoden sisällä hajonnut kaksi virtalähdettä. Myöskin CM:stä lapsille hankittu halpisstereo hajosi valmistajan kannalta kiusallisesti ennen takuuajan päättymistä. GP:n akkulaturi hyytyi ennen akkuja. Joissakin tapauksissa käyttäjä hyytyi ennen käytettävää. Selvää kulutustavaraa siis.

Vanhennettuhin tavaroihin en vielä kovin monesti ole törmännyt. Tästähän on ollut paljon puhetta viimeaikoina. Kysehän on siitä, kuinka valmistaja tietoisesti jättää laitteen heitteile, jolloin se pikkuhiljaa muuttuu käyttökelvottomaksi, vaikka onkin muuten täysin toimintakuntoinen. Tähän kategoriaan laskisin oikeastaan vain Mio-navigaattorin, johon ei rahallakaan saa uusia karttoja. Tosin laitteen ikä on vielä sen verran nuori, että vanhoilla kartoilla pärjää pitkälle. Vaihdoin kuitenkin pikaisesti merkkiä, kun vanhasta navigaattorista vielä jotain saa. Siemensin tuen lopahtamista takuuaikana taas ei oikein voi konkurssiin ajautuneen valmistajan syyksi laskea. Puhelin toimii edelleen, ehkä vielä useita vuosia, mutta tukea sille ei enää ole olemassa.

Olen pyrkinyt myymään tai antamaan päivittämäni tavarat eteenpäin. Näin laitteiden lopullinen kestoikä jää arvoitukseksi. Uskon kuitenkin, että ainakin osa tavaroista on vielä käytössä joko ostajalla tai jollakin 3. osapuolella.

Nostalgiaa ja vastaavaa

Päädyin (okei, osittain myös jouduin) järjestelemään sähköpostejani. Minulla on tällä hetkellä postilaatikoissani tallessa lähes kaikki postit toukokuusta 2001 ja satunnaisia viestityksiä aina vuodesta 1995 asti. Sitä aikaisemmat taitavat ikävä kyllä sijaita jo sähköpostien paremmilla postipalvelimilla. Onneksi tuosta välistä (1995-2001) osa pelastamiskelpoisista sähköposteista makaa (toivottavasti) edelleen ikiwanhoilla cd-varmuuskopioilla, huomasinpa jopa lupaavannäköisiä outlook-postilaatikoita vuodelta 2001. Kaikkea toivoa ei ole siis vielä menetetty 90-luvun loppupuolen takaisinmallintamiseksi.

Vanhat sähköpostit ovat kuin automaattinen, lahjomaton päiväkirja. Joitakin posteissa käsiteltyjä asioita on vaikea enää muistaa (olen näemmä kirjoittanut wordplay-ohjelman tekijälle kysyen uusinta versioita ohjelmasta - nyt google opasti minua, että wordplay on joku anagrammiohjelma), osa naurattaa, osa suorastaan nolottaa ja osan muistan vieläkin kuin eilisen päivän.

Myönnän, että on hiukan haikeaa tai vähintään nostalgista lukea lähettämääni viestiä 28.8. 1995, jossa kerron kuinka kiva oli kerrankin logata koneeseen sisään roottina. Olin asentanut linuxin ensimmäisen kerran koneeseeni. Hehkutukseni jatkui, kuinka resetin (ctrl+alt+del, nykyään lienee tuttu jokaiselle winkkarin/linuxin käyttäjälle) painaminen ei aiheuttanutkaan koneen välitöntä uudelleenkäynnistymistä vaan hallitun alasajon: "System is going down NOW!". Levytilaa olin varannut linuxia varten ruhtinaalliset 85 megatavua ja ohjelmista mainitsin erityisesti emacsin.

Hyvä puoli noissa sähköposteissa on (sen lisäksi, että olin älynnyt säilyttää edes osan niistä) se, että ne ovat normaaleja tekstitiedostoja. Vaikka luulen saavani myös loput postitiedostot auki (kunhan jostain kaivan virtuaalikoneeseen outlookin ja outlook expressin), voin tekstimuodossa olevia viestejä lukea ilman ylimääräisiä ohjelmia, suoraan tiedostosta. Samaa ei oikein voinut sanoa, kun pelastin lukemattomilta korpuilta wanhoja harjoitustöitäni (amipro) ja muita tiedostoja.

En edes uskalla ajatella, kuinka paljon minulle tärkää historiaa olen kirjaimellisesti rikkonut, hävittänyt tai tuhonnut. Ja vähintään yhtä paljon hävinnyt itsestään tai muuttunut salatuksi, aivan kuin jo unohtunut kieli, jota kukaan ei enää puhu tai ymmärrä. Olen varma, että jossain on vielä muutama levyke, joita en pysty enää lukemaan myytyäni monta vuotta sitten 5.25" levyasemani "turhana". Ja jossain on vielä yksittäinen 3.5" korppu, jonka saattaisin pystyä lukemaan (taloudessa on sentäs vielä yksi korppuasema), mutta jonka pelastamisen todennäköisyys heikkenee vuosi vuodelta. Jonain päivänä, kun olen päivittänyt tuon korppuasemallisen tietokoneen nykyaikaisempaan malliin, ei minulla enää ole kotikonstein mahdollisuutta palauttaa tuotoksiani takaisin eläviksi. Onneksi korppuasema säilynee yritysten pöytäkoneiden varusteina vielä useita vuosia.

Muistipiirit (70ns):
SIMM 4MB..30pin 3C...795
SIMM 1MB..30pin 3C...230
SIMM 4MB.72pin 32-b..775
SIMM 8MB.72pin.32-b.1550
SIMM 16MB.72pin32-b.2950
SIMM 32MB.72pin32-b.5750

Laatujournalismia

Suomalainen journalismi kypsyttää. Sanomalehdissä tilanne on ollut kohtalaisen heikko jo pitkään milloin mistäkin säästösyystä. Aamulehden kieli teki jättiloikan alaspäin, kun oikoluku jäljestä päätellen ulkoistettiin lukutaidottomille kanssatoimittajille. Uutena on tullut viime aikoina yhä enemmän palstatilaa saanut "Oikaisuja"-osasto, jolla eilisen historia korjataan vastaamaan edes vähän enemmän todellisuutta. Pääkirjoitus taas jatkaa tutuksi tullutta täysin yksipuolista kaavaa, jossa päätoimittajan silmissä ollutta totuutta ei edes pyritä laventamaan kattamaan myös toisen osapuolen näkökulmaa.

Entäs hesari? Varmasti "laatua", jos uskoo vakaasti siihen, että Helsinki on ainoa asutettu paikka Suomessa ja kehän ulkopuolella on vain susia ja muutama karhu. Helsinkiin kalliilla keskitettyjen laitostenkin siirtäminen muualle on heti tuhoon tuomittu, kun eihän kunnon stadilainen voi minnekään muuttaa. Toiseen suuntaan muuttohalukkuus on luonnollisesti vain "ota tai jätä"-kysymys.

Iltapäivälehdistöä ei kannata edes mainita, ei ainakaan viimeisimmän kalapuikkokohun jälkeen. Kala ei ollut puikko ja rikottu ikkuna olikin jo valmiiksi rikki. Kovasti jäi (tulevan) nuorisorikollisen kuva kiiltäväksi lehdistön myynninedistämisorganisaation jäljiltä.

Entä sitten alan ammattilehdistö? Alaa hallitsee kolme "suurta": Tietokone, MB ja MikroPC. Näistä ensimmäinen on suunnattu ilmeisesti hieman ammattimaisemmin kuin toisen "kaikille viihdettä"-linja. Viimeinen on kai profiloitunut enenmän tai vähemmän jäsenlehdeksi.

Tietokone ja MB jakavat käytännössä yhteiset resurssit. Ei liene sattumaa, että molemmat julkaisivat tammikuun numerossa tietoturhaohjelmien "testin" (MikroPC myöhästyi hiukan, sen katsaus julkistetaan vasta numerossa 2/09). Tai se, että molemmat lehdet "testasivat" samanaikaisesti järjestelmäkamerat. Ehkä lehdissä on ajateltu, että kohderyhmä lukee vain omaa lehteään ja sama juttu voidaan julkaista kahdesti, kunhan liian suoraa copy+pastea vältetään.

MB:n ongelmana on selvästi "kaikkea vähän jokaiselle". Hifi pakkonaitettiin lehteen, mutta lopputuloksena oli muutama huono hittimusiikin levyarvostelu sekä ilman mittauksia ja sokkotestejä kerrotut hifi-laitearviot. Ilmeisesti kukaan ei enää kaipaa asiallisuutta, riittää että joku satunnainen kesäharjoittelija kertoo äänen tai laitteen olevan "hyvä".

Ehkäpä tämä on vain lopun alkua kansalaismedian nostaessa laatuaan samaan aikaan kun virallinen media on yhä enemmän viihteellinen kertoen sidosryhmiensä (=mainostajat yms.) tarinoita (=maksettuja juttuja) ja ikiwanhoja uutisia. Ei välttämättä huono kehityssuunta.

Iloa kevääseen kalenterilla

Taas ilahdutin sydäntäni, en tosin viinin vaan kalenterin avulla. Väsäsin nimittäin jääkaapin oveen auringon nousu- ja laskuajat, sekä niistä lasketun päivän pituuden. Googlella löytyy paljon valmiitakin sivuja kalentereita varten (jopa suomeksi), mutta itse muotoilin omani openofficen ja netistä saadun yksinkertaisesti muotoillun taulukon avulla. Käytännössä homma siis eteni muodostamalla sopivilla arvoilla ajat selaimen ikkunaan, copy+paste tekstieditoriin, ajat oikeiksi kellonajoiksi (1800->18:00) search+replace-toiminnolla ja tallennus tekstitiedostoksi. Sitten työkalun vaihto ja avaus openofficen taulukkolaskentaan - ja kas, taulukko on lähes muotoilua vaille valmis. "Lähes" siinä mielessä, että sama täytyy toistaa kesäajalle erikseen, koska ko. palvelu ei osaa vaihtaa kesäaikaan tarvittaessa. Mutta se tekniikasta, jokainen osaa käyttää joko valmista kilkettä tai tehdä tuosta muuten haluamansa näköisen... Olisikohan muuten iWorkilla tuosta tullut vielä kauniimpi?

Tiesittekö muuten, että päivä pitenee täällä Tampereella noin 5 minuuttia päivässä? Tai sitä, että maaliskuun alussa päivä on tasan neljä tuntia pidempi kuin nyt? Entä sen tosiasian, että toukokuun puolivälissä tulee päivä, jolloin päivä on yhtä pitkä kuin yö nyt. Sitä odotellessa voi hyvin mielin tuijotella aamuisin kirkasvalolamppuun, kun valoa ei muuten pahemmin näy. Tai tuijottelisin, jos ehtisin, nyt pitää tyytyä kahviin ja kaapin päällä ilkkuvaan kirkasvalolamppuun. No, ainakin voi lohduttautua sillä, että pohjoisessa asiat ovat vielä huonommin...

Kerrankin talvi, vaan kuinka kauan

Lumetonta on, mutta pakko kai se on uskoa: on talvi. Pakkasta oli reippaat 13 astetta, mutta pitkästä aikaa ulkona näytti muultakin kuin syksyn vesisateen jäljiltä.

Samalla, kun sää ilahdutti, Nokian kännykkäkameran laatu ei. Paljonkohan tuollaisen rojun valmistuskustannukset oikein ovat? 2 senttiä? Paljonkohan olisi maksanut sellainen kamera, jolla olisi saanut edes jotain kaukaisesti kuvaa muistuttavan tallennettua? Tuskin paljonkaan enempää. Mutta pitäähän kunnon kapitalistin voittonsa saada, vaikka valokuvaajan selkänahasta.

Noh, olisi oikea kamerakin ollut, mutta sitä ei oikein lenkillä viitsi raahata. Pitäisikö hankkia joko parempi kännykkä tai pienempi kamera? 

Elämä on täynnä valintoja.

Windows 7

Haa, tämä olikin kohtuullisen hauska, vaikka Hitler-korttia pitikin käyttää.

Hinnoista, pillistä ja vähän muustakin

Tuli tuossa päivän mittaan mietittyä, kuinka kallista kaikkien haluama pienryhmäopetus yliopiston kohtuullisen mitättömillä palkoilla onkaan. Yhden harjoituskerran (2h) pitäminen maksaa suurinpiirtein 100 euroa, jos pitäjänä on valmistunut sivutoiminen tuntiopettaja. Tietysti toisen vuoden opiskelijoita käyttämällä hinta tippuu - samoin käy ikävä kyllä tasonkin.

Niin, näitä harkkakertoja on käytännössä 5-6 yhden lyhyen kurssin aikana (+samanhintaisia luentoja saman verran tai enemmänkin kaupan päälle). Nopeasti laskien, jos pienryhmäksi lasketaan vaikkapa 5, tulee yhden harjoituskerran hinnaksi 20 euroa/hölö ja kurssin hinnaksi 200-300 euroa henkilöä kohden. Vuoden aikana noita kursseja olisi tarkoitus suorittaa 10-15, joten tulee siinä lukukausimaksulle hintaa. Onneksi pillipiipari on jo valmistunut. Ja onneksi luennoilla käy usein satoja opiskelijoita, vaikka harkoissa tuo viisi voi olla aivan täyttä totta.

KLM näemmä toimi ST1:sen eilen uutisen esikuvana, kun tänään ilmeni, että 20 euron hinnankorotus lennon hintaan muuttuikin salaperäisesti lennon kokonaishinnaksi. Tässä tapauksessa lentolipun mitätöinti sujui helpommin kuin bensan vastaava yritys. Tai voihan ST1 aina yrittää vaatia kaupan purkua ja tuotteen palauttamista.

On muuten yllättävän addiktiivinen peli tuo rock band, saisikohan siihen jotenkin kytkettyä pillipiiparin taskussa majailevan pillin. RB2:ssa soittimien pitäisi olla langattomia, joten toivossa on hyvä elää (sanoi lapamato ja niin edellen).

Mars kuulemma elää, muutenkin kuin suklaapatukkana. Ehkä vielä näemmä pieniä vihreitä miehiä, kunhan ehtivät sieltä kaukaiselta planeetaltaan tänne. Mutta eipä maalaisten kannata pahemmin kaupu...marssilaissserkkujaan hitaudesta syytää, kun itse ovat käyneet vain haukkaamassa palan juustoa läheiseltä maitolaiturilta. Se juustokin mahtoi olla sen verran pahaa, kun käynnit hyytyivät monta vuosikymmentä sitten.

Onkohan muuten tipattomasta tammikuusta enemmän haittaa Suomen kituvalle taloudelle kuin hyötyä juopon puolimädälle ruumiille? Jokuhan voisi tehdä siitä tutkimuksen, saisi se tutkija-parkakin vähän elvytysrahaa pätkätöihinsä.

Pesänhoitajan loki - the beginning

Tästä se alkaa - nimittäin ensimmäinen blogientry. Ja vieläpä täysin tietoisena siitä, että suurin osa blogeista nääntyvät nälkään tai tekevät parahtaen itsemurhan. Jatko selvittänee, kuinka pitkälle tämä pesänhoitajan haparoiva yhteisöllisyysaskel kantaa. Toinen kenties vähemmän tärkeä kysymys on, minne tässä vielä päädytään. Tuskin minnekään, mutta maasta se aloitteleva blogaajakin, saati sitten pesänhoitaja, ponnistaa...

Pesänhoitaja ja -hoitajuus herättää muuten mielenkiintoisia assosiaatioita. Olisikohan kiva ryhtyä vaikkapa naisurheiluseuran pesänhoitajaksi? Mitä sellaiset tekevät? Liittyykö pesäpallo jotenkin pesänhoitajan arkeen?

Päivän politiikkaa: Sata-komitea päätyi laskelmissaan antamaan köyhemmille elvytystä. Valtionvarainministeriö iski heti oikean suoran ja valitti, kuinka paljon tulisi maksamaan, jos lapsilisän korottaminen ei nykyiseen tapaan leikkaisi toimeentulotukea. Eihän valtion viinatarjoilulle jäisi enää riittävästi rahaa. Miten sitten kävisi Suomen ja suomalaisten maineen?

Muuta kivaa tänään: ST1 päätti myöhäisestä joululahjasta ja myi bensaa kohtuullisen halvalla (0,25 euroa/litra). Suomen talous kiittää!